Ihanan kamala tunne – Extremeurheilua!

Jotkut pelkäävät sitä kuollakseen. Toiset taas kulkevat sitä etsien vaikka maailman ääriin. Toisille se on merkki ihmismielen heikkoudesta ja ulkoisesta vaarasta – toisille se on merkki siitä, että on elossa. Sitä kehittyy meissä kaikissa, ja se on yksi eloonjäämistaistelun ja selviytymisen edellytyksistä. Toisille sen tuomat tuntemukset ovat kauhistus, kun taas jotkut rakastavat sen tuomaa elinvoimaa. Sitä joko rakastaa tai vihaa. Kehomme kehittää sitä samassa muodossa niin jännityksessä kuin ahdistuksessa ja pelossa. Se on merkki siitä, että meidän tulee joko taistella tai paeta. Jotkut valitsevat kolmannen vaihtoehdon – siitä nauttimisen. Adrenaliini joko kahlitsee tai vapauttaa. Mitä mieltä olet tästä stunttivideosta, jossa Tom Cruise pistää parastaan?

Extreme-urheilu. Eli äärimmäisyyksiin menevän urheilulajin harrastaminen ja siitä saaman adrenaliini- ja endorfiiniryöpyn maksimaalinen tavoittelu. Mikä siinä koukuttaa? Eikö pelko vaarasta (jopa mahdollisesta kuolemanvaarasta) mene nautinnon tunteen edelle? Eikö elämä ole jo itsessään aikamoinen elämys ilman tahallista veitsen terällä keikkumista?
Haluan kuvitella tuon tunteen, mikä vetää monia niin huumaavasti puoleensa. Ajattelen istuvani auton kyydissä omissa ajatuksissani, kunnes tie viettääkin yhtäkkiä ylös ja vielä nopeammin alas. Ensin säikähdän ja säpsähdän ajatuksistani. Sitten vatsan pohjassa vihlaisee, pääsee tahaton kiljahdus ja lopuksi ihana nauruntyrskähdys. Tästä lähtien joka ikisellä kerralla tuota tietä ajaessani odotan tuota samaa nyppylää ja mahalaukun kipristystä. Muutaman kerran se tuntuu yhtä jännittävältä kuin ensimmäisellä kerralla, mutta toistojen myötä tunne laantuu ja aiemmin väristyksiä tuottanut notkahdus tuntuukin vain samalta laimealta ja tylsältä tien kohdalta, kuin koko muukin matka. Pakko etsiä uusi ja jännittävämpi tie!
Kutkuttavia nyppylöitä löytyy matkan varrelta, mutta ne eivät riitä minulle. Pitäisikö kokeilla jotain muuta, josta saisin kaipaamani mahamuljahduksen? Olisiko benji-hyppy sopiva, tai kenties laskuvarjohyppy? Olen kuullut joskus myös puhuttavan base-hypystä, se on varmaan minulle vielä liikaa tässä vaiheessa. Voisin toisaalta aloittaa jostain vähän kevyemmästä, esimerkiksi liitovarjoilusta.

Tarrasarjat motocross pyöriin

 

Extreme-urheilulle on tyypillistä myös hyvin näyttävät suojavarusteet, esimerkiksi motocross-pyörien tarrasarjat ovat usein miehekkään vauhdikkaita. Tai autojen ja lumilautojen teippaukset. Ensi kerralla kannattaa katsoa, mitä nämä tarrat ja teippaukset oikein viestivät!

Päädynpä tässä haaveilussa ja lajin pohdinnassa mihin tahansa, varmaa on ainakin se, että tulen kokemaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut (mikäli edes uskaltaudun ajatustasoa pidemmälle). En osaa sanoa, tulenko rakastamaan sitä ”jotain” vai tulenko pelkäämään sitä niin paljon, että saan pelkästä ajatuksesta paniikkikohtauksen.
Voi olla, että jään koukkuun jonkinlaiseen tunteeseen, jossa tiedän jokaisten sekuntien voivan olla tähänastisen elämäni viimeiset. Sellaiseen tunteeseen, jossa koen eläväni jokaista soluani ja verisuontani myöden. Toisaalta voi käydä myös niin, että en suostu ajamaan enää edes sitä erästä tienpätkää, jonka tietyssä kohdassa mäennyppylä sai aikaan ensin säpsähdyksen ja vatsanpohjassa vihlaisun sekä lopuksi nauruntyrskähdyksen ilonkiljahduksineen.
Sitä paitsi taidan muuten olla jo eräänlainen oman elämäni extreme-urheilija. Tänään tein päätöksen repiä alas oman elokuvani kulissit ja riisuutua suojavarusteista, joita olen vuosia harteillani kantanut. Myönsin itselleni heikkouteni ja päätin kääntää ne vahvuuksikseni. Sitä ei tarina vielä kerro, miten päin tältä vapaalennolta tulen laskeutumaan ja tulenko ylipäänsä selviytymään siitä loukkaantumatta. Ensimmäinen askel jyrkänteen reunalla on kuitenkin jo otettu. Riittäköön se minulle tällä erää.